Eilen järjestettiin ensimmäinen online- Nordic Business Forum, ja hienosti järjestettiinkin. Vaivaa oli nähty ja visionääri jos toinenkin hilattu linjoille. Kaiken kruunasivat tietysti puhujat, jotka – kukin tyylillään – saivat aikaan yleisössä suoranaisen hurmahengen.

Nelikon suoritus oli kuin suora kopio 44 vuoden takaisten Innsbruckin talviolympialaisten viestihiihdosta.

Jonnet eivät muista? No näin se meni.

Avausosuudelle singahti Matti Pitkänen (Amy Webb). Kauden aiemmat suoritukset antoivat aihetta odottaa isoja. Siihen nähden jotain taisi jäädä piippuun, mutta aloittajan rooli on aina haastava. Alkuverryttelyt sun muut lähtöhässäkät, puhumattakaan tiiviistä kisaajajoukosta, häiritsevät omaa suoritusta väkisinkin. Näennäisen eleettömästi mutta epäilemättä parastaan pannen pidettiin toivonkipinää kuitenkin yllä.

Sitten lävähtikin niin että tuntui. Juha Mieto (Scott Galloway) ei ihmetellyt sekuntiakaan vaan painoi eteenpäin urku auki heti vaihdosta. Katsojat hämmentyivät, kun Mietaa (Prof G) tempoi johtoon niin nopeasti. Olikohan tuo nyt vähän hätäistä? Pakkohan sen on hyytyä. Vaan ei hyytynyt, etumatka kasvoi kasvamistaan. Vaihdossa kunnon tuuppaus seuraavan osuuden viejälle ja naama edellä lumihankeen.

Pertti Teurajärvellä (Dambisa Moyo) oli näistä lähtökohdista katsottuna yksi tehtävä: säilyttää saavutettu asema edes jollain tavoin. Kunhan ei sortuisi yliyrittämiseen, nyt oltiin niin hyvissä asemissa, että tarkkailukin riittäisi. Näin myös kävi; selkeä perussuoritus, jolla kokonaistilanne itse asiassa hitusen parani.

Ankkuri Arto Koivistoon (Patrick Lencioni) luotettiin, mutta kun isoista asioista oli kyse, kukaan ei ihan vielä uskaltanut rentoutua – saati sitten tuulettaa. Kuten suora lainaus aikakirjoista kertoo, homma oli hallinnassa paineidenkin alla: ”… ei ollut mitään hätää, hän oli itse asiassa koko viestin nopein hiihtäjä.”

Maali. Voitonhuuma. Tämähän meni yli odotusten. Torille!

Seuraavana aamuna Suomesta tuskin löytyi lapsukaista tai vähän vanhempaakaan, joka ei halunnut lähteä hiihtämään. Sukset kaivettiin autotallin uumenista, jokainen halusi olla joku edellisen päivän sankareista. Jokainen tunsi olevansa voittaja, pystyvänsä ihan mihin tahansa. Ei pelkästään sukset jalassa, vaan oikeastaan ihan millä tahansa elämän osa-alueella.

Momentum on ihmeellinen asia. Se on kuin hyökyaalto. Antaa vauhtia ja myötätuulta, ja vie suorituksiin, joka yllättää jopa itse aallonharjalla ratsastavan.

Mitä sitten tapahtuu?

Kuinka monta päivää jaksaa kukaan esiteini hiihtää, edes olympiavoiton jälkeen? Kuinka kauan kestää meissä Nordic Business Forumin osallistujissa se tunne, että kaikki on mahdollista? Kuinka kauan jaksamme lisätä puita taidolla sytytettyyn kiukaaseen, niin että liekki säilyisi ja lämpö pysyisi sopivasti päällä?

Oletusarvoisesti ei kovinkaan kauaa. Mutta eihän se näin pitäisi mennä.

Muistan itse esimerkiksi vuoden 2014 Nordic Business Forumin. Arnold ja Sir Alex olivat tietysti ne päätähdet, jotka piti nähdä, mutta todelliseksi momentumin käynnistäjäksi osoittautui Jim Collins. Muutkin kuin allekirjoittanut kävelivät ulos silmät suurina, varmoina siitä, että nyt. Nyt lähtee menestyksen pyörä pyörimään ennennäkemättömällä kierrosnopeudella.

Ja niinhän se lähtikin, mutta kuinka kauan se kesti, ja mitä kaikkea sen aikana saatiin aikaan? Omakohtaisten kokemusteni mukaan ja aina ah niin erehtymätöntä jälkiviisautta hyödyntäen, enempäänkin olisi ollut mahdollisuuksia.

Meidän tehtävämmehän pitäisi tästä eteenpäin olla helppo. Pohjat on luotu.

Kun lumipallo lähtee liikkeelle, mahdollisuudet huikeisiin kerrannaisvaikutuksiin avautuvat. Siinä hurmoksessa unohtuu itse kultakin, että ei lumipallokaan ole ikiliikkuja. Sitä on maltettava, jaksettava ja ennen kaikkea silloin tällöin tuupittava eteenpäin. Välillä on tasaisempaa, välillä kulku saattaa kääntyä ylämäkeen. Mutta jos hyvästä alkuvauhdista on yhtään mitään jäljellä, satunnaisista töyssyistä pääsee yli paljon pienemmällä ponnistuksella.

Urheilu on hyvä verrokki Innsbruckin viestijoukkuetta laajemmassakin viitekehyksessä. Menestys poikii uskoa menestykseen, ja kerta toisensa jälkeen yllättää, kuinka suuri merkitys on pelkästään sillä, että johonkin asiaan uskoo tai ei. Luottamuksen mukana heiluvat niin pörssikurssit, suurvaltojen suhteet kuin presidentinvaalien gallupitkin.

Sanotaan, että vuoden 1995 jääkiekon MM-kulta oli se asia, joka loppujen lopuksi nosti Suomen lamasta. Silloin momentum lähti rullaamaan teholla, jollaista tietyllä tapaa ei sen koommin ole koettu.

Ehkäpä nyt, pandemioiden sun muiden epävarmuustekijöiden äärellä, Nordic Business Forum voisi tarjota piristysruiskeen, jolla itse kukin saisi niin omaan tekemiseen kuin liiketoimintaansakin reipasta nostetta.

Viestijoukkue on tehtävänsä tehnyt. Nyt on meidän vuoromme jatkaa.

”Moni yli 70-vuotias on saattanut olla kevään siinä uskossa, ettei saa poistua kotoaan koronaviruksen tartuntariskin vuoksi. Jos ja kun hallituksen viesti on ymmärretty näin, hallitus ei ole onnistunut.”

Näin toteaa oikeusministeri Anna-Maja Henriksson päivän Hesarissa. Hallituksen koronaviestintä on monin paikoin ollut sisällöllisesti epäselvää ja tyyliltään töksähtävää.

Samassa kirjoituksessa Henriksson toteaa, että pääministeri Sanna Marinin tapa viestiä on ”jämpti”. Lähtökohtaisesti tämä kuulostaa hyvältä, ja pääministerin selkeä ulosanti kameroiden edessä on saanut kosolti kiitosta. Moni on jo ehtinyt maalata kauhukuvia siitä, millainen kuva kansalle olisi muodostunut sekä tilanteen vakavuudesta että rajoitusten raakuudesta, jos Antti Rinne olisi ollut mikrofonien ympäröimänä.

Hallituksen toimet ovat osoittaneet, että tyylillä on merkitystä, etenkin silloin, kun halutaan saada kansakunnassa aikaan tietynsuuntaisia tunnetiloja. Faktat ovat faktoja – kuolleiden määrä on se mikä se on, ja jos anniskelu on lopetettava kello 22 niin silloin se pilkku tulee. Mutta nämäkin asiat voidaan sanoa niin monin tavoin, ja tapa, millä ne sanotaan, vaikuttaa suorastaan ratkaisevasti siihen, kuinka ihmiset suhtautuvat ja reagoivat.

Ei Hitler saanut joukkoja puolellaan ja maailmansotaa aikaiseksi sillä, että hän olisi jankannut faktoja kansan kaaliin, niin kauan että he vakuuttuivat. Ratkaisevaa oli se tapa, millä hän mouhosi ja hurmasi. Sama päti vaikkapa Barack Obaman ja Donald Trumpin vaalivoittoihin; luvattiin maat ja mannut, sehän on selvää. Mutta ennen kaikkea, se osattiin tehdä tavalla ja tyylillä, joka vetosi.

Pari kuukautta sitten haastattelin herraa nimeltä Pete Newell artikkeliin, joka julkaistiin Nordic Business Reportin verkkosivulla. Pete on kovissa liemissä keitetty entinen kapiainen, joka tätä nykyä konsultoi organisaatioita monien ”voimaannuttavien” asioiden huomioinnissa. Yksi tärkeimmistä on tapa, jolla asioista kommunikoidaan. Etenkin silloin, kun organisaatio elää muutostilanteessa (innovaatioprosessi, omistajanvaihto, koronakriisi) on viestinnän tyylin säilyttäminen tärkeää. Muuten henkilöstöltä katoaa punainen lanka, ja kuten hyvin tiedetään, jos organisaatio ei enää tiedä mistä on kyse, asiakkaiden tipahtaminen kärryiltä on edessä seuraavan nurkan takana.

”Organisaatiot tarvitsevat lisää kuria”, Pete sanoi haastattelun lopuksi. Kun Talibania vastaan etulinjassa vääntänyt veteraani laukoo tuollaisia, se saatetaan mieltää melkoisena poistutuskäskynä. Mutta tapa, jolla Pete sen sanoi, oli jotenkin erilainen. Ei yhtään vähemmän vaikuttava tai uskottava, mutta… jotenkin lempeämpi, suorastaan isällinen. Pointti oli kuitenkin selvä: ylipäätään, ja etenkin tänä keväänä, on menty, asiassa kuin asiassa, siinä määrin vauhtisokeuden puolelle, että viestinnän kultaiset perussäännöt ovat unohtuneet.

Koronapaineet aiheuttavat epävarmuutta asioiden todellisesta laidasta, mutta viestijäiden pitäisi pysyä niissä asioissa, joista he ovat varmoja. Sinällään oikean asian epäselvä sanominen – ihan kuin tuo Henrikssonin mainitsema 70-vuotiaiden liikkumisrajoitus – aiheuttaa pahimmassa tapauksessa juuri toisensuuntaisia reaktioita, kuin mitä alunperin tavoiteltiin.

Kuuntelin pari viikkoa sitten Suomen Yrittäjien järjestämän webinaarin, jossa Kuntaliiton asiantuntija opasti yksinyrittäjiä koronatuen hakemisen saloihin. Kuntien maksama tuki oli juuri tullut haettavaksi, ja koska pelättiin palvelujen ruuhkautumista jokaisen hakiessa saman tien, pyrittiin saamaan aikaan malttia ja mahdollisuuksien mukaan odottamaan, hakuaikaakin kun olisi aina lokakuulle asti.

Kuntaliiton edustaja kertoi potin olevan kaiken kaikkiaan 250 miljoonaa, jonka jälkeen hän takellellen ja selvästi vastuuta väistellen mongersi, että ”kyllä nyt ainakin tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että se saattaisi jopa riittää…” – tai jotain sinne päin.

Kuinka reagoi stereotyyppinen, kassakriisissä jo pitkään tuskaillut yksinyrittäjä? Valistumaton arvioni on, että tuollainen epäselvä vääntö rahojen mahdollisesta riittämisestä tulkitaan nanosekunnissa niin, että RAHAT SAATTAVAT LOPPUA! Samalla pettämättömällä mutu-tuntumalla arvaan, että liuta hakemuksia tehtiin ja lähetettiin jo ennen kuin webinaari päättyi. Hyvä ajatus, huono toteutus, täysin päinvastainen lopputulema kuin mitä haettiin.

Jämptiydestä se lähtee, mutta vastaanottajan huomioiminen on kaiken kaikkiaan jäänyt taka-alalle. Esimerkkejä löytyy elävästä elämästä harva se päivä. Meidän ei suinkaan tarvitse katsoa hallituksen tai koronakriisin tasolle – retoriikan taso on tipahtanut vähän joka paikassa. Niin jokapäiväisissä kohtaamisissa kuin ainakin viestinnän kulmasta katsottuna karmaisevissa itsestäänselvyyksissä.

Jo kauan sitten sain suurelta suomalaiselta huonekaluliikkeeltä automaattisen vastauksen sähköpostiini: ”Kiitos palautteestanne. Vastaamme siihen, mikäli katsomme sen aiheelliseksi.”

Tänä keväänä olen saanut nähdä, kuinka suuren suomalaisen organisaation HR-osasto vastaa lähetettyyn työhakemukseen: ”Kiitos hakemuksestasi. Olemme sinuun yhteydessä, mikäli etenemme prosessissa sinun kanssasi.”

Jos hallituksen imago repeilee, koska heidän viestintänsä takkuaa, tuollaiset yksittäiset automatisoidut ratkaisut saavat aikaan omissa mittasuhteissaan vähintäänkin vastaavia kerrannaisvaikutuksia. Pienissä, lyhyissä, automatisoiduissa viesteissä kiteytyy myös se, mistä kaikilla tasoilla on maallikon mielestä kyse: kuinka idiootteina vastaanottajia tänä päivänä oikein pidetään?

Ei kenelläkään ole tällaiseen varaa, ei sen enempää yksilö-, organisaatio- kuin valtakunnan tasollakaan. Eikä tässä ole kyse edes mistään muusta, kuin että ajattelisimme toisenkin kerran, mitä olemme sanomassa ja kenelle. Ja mitä vaikutusta toivoisimme sanomisillamme olevan.

Viestintää puhtaimmillaan. Tiukkojen aikojen koittaessa on keskityttävä olennaiseen entistäkin tarkemmin.

– julkaistu Nordic Business Report -sivustolla 4.5.2020 –

Finns have always been perceived by the rest of the world as being peculiar. Now that thing has been scientifically proven, and global pharmaceutical companies are investing heavily to find out more.

Traditionally recognized in the world of business for wood processing, machinery, mobile phones and gaming, Finland now finds itself in the eye of pharmaceutical industry. A unique research consortium, FinnGen, has been established to discover conformities in the genetic ancestry of Finns. The purpose for this is to better understand causes for various diseases – which again serves as a tool for developing precision medication against them.

– This is a unique joint effort between research organizations and pharmaceutical companies, says Aarno Palotie, Scientific Director of FinnGen at the University of Helsinki. – We collaborate in an exceptionally wide and open manner in order to track down data about factors behind diseases. This is a remarkable way to develop better, more efficient means to treat patients.

Joining forces for the common good

The idea of academic and business worlds sitting at the same table has, for the old-school professionals from both sides, been rare to say the least. According to Palotie, the atmosphere has quite recently changed. He has been personally active in setting up FinnGen, utilizing his wide experience and networks gathered in the field of international academic research – in this case, especially at the Broad Institute of MIT and Harvard.

– Establishing collective trust was the decisive factor. There are plenty of researchers working at pharmaceutical companies who know people from the academic circles; previous colleagues, attendees of the same education programs and so on. Selling the idea to people who are already familiar with each other took place naturally.

A consortium that today includes 11 pharmaceutical companies, several top research institutes and Business Finland, the national government organization for innovation funding, was founded. Operating for 10 years on an 85 MEUR budget, FinnGen is an exceptional project in more ways than one.

A unique set-up for a unique purpose

– To my knowledge, there are not many ongoing research projects of this size anywhere in the world, Aarno Palotie mentions. – FinnGen’s unique structure and administration model are excellent benchmarks for any other venture. The way personal information protection, cybersecurity and such issues have been set up is an unrivaled combination, even on a global scale.

The data is collected by inviting every Finn to become a biobank participant; all they need to do is give a blood sample at their local public hospital or blood donor center. This opens doors to pharmaceutical innovations that may one day revolutionize the way certain diseases can be cured.

– Finland possesses a long history in epidemiologic research, Aarno Palotie emphasizes. – We are a unique nation, also in the sense of genetic ancestry. Finns have lived in a type of pocket for generations, more or less secluded from the rest of the world. A small nation, far away from others, is able to provide a unique, thus ideal genetic environment.

Off to a good start as the need becomes more evident

So far, people’s favorable attitude has been a positive surprise; already 385.000 biobank samples have been collected. This is better than expected; the ultimate target is to get 500.000 samples by the year 2023.

One of the essential drivers for FinnGen and the companies investing in it is to be able to develop medicines faster. This has become a universally recognized challenge during the spring as the Covid-19 virus is spreading all over the world.

Aarno Palotie points out that there is, indeed, a growing need for large development projects such as FinnGen.

– Shortening the development curve so that effective medicines for very specific diseases can be brought to the market faster is vital for the modern society. Research shows that of those who catch Covid-19, some suffer from a lot more serious symptoms than others. Even people who are otherwise in good condition may require intensive care. There is every reason to believe that this variation is strongly related to genetic ancestry.

Ihmiset ovat organisaation tärkein voimavara. Ihmisten välinen yhteistyö tuo synergiaa. Ihmisten mukana tämä homma seisoo tai kaatuu. Ja niin edelleen.

Jos jossain, niin markkinoinnin ja mainonnan alalla menestys ja ylipäätään tekeminen perustuu – ihmisiin. Jos ajatusta tarkentaa piirun verran mainostoimistoihin, lienee perusteltua kysyä, onko niillä mitään muuta arvoa tai substanssia kuin se, mikä liikkuu työntekijöiden korvien välissä. Koneet on liisattu, toimitilat vuokrattu – sen verran on toivottavasti nuorempaakin sukupolvea peloteltu Turkaman ja muiden kumppanien ajoista että muut kuin henkilöstöinvestoinnit on maltettu pitää minimissä.

Ihmisten mukana taitavat liikkua myös asiakkaat. Erityisesti tänä päivänä, kun asiakkaat haluavat ja myös pystyvät olemaan yhä enemmän suoraan kosketuksissa suunnittelijoiden kanssa, yhteys muodostuukin suoraan heidän välilleen. Projektijohdon armeija saattaa vielä jossain ottaa suojamuurin roolia, kumpaankin suuntaan, mutta eipä se asiaa loppujen lopuksi auta. Asiakas tekee töitä niiden kanssa, joiden hän tietää hoitavan homman – oli käyntikortissa tai LInkedIn-profiilissa sitten mikä yritys tahansa.

Huomio siirtyy väistämättä yhä enemmän ihmisiin. Toki toimistot tuppaavat presentaatioissaan näyttämään kaikkia tehtyjä töitä, jotka ovat tuoneet sille asiakkaiden kehuja ja mainoskilpailujen palkintoja. Mutta jos nuo jutut oikeasti tehneet ihmiset ovat jo kauan sitten lähteneet talosta ja kenties vieneet kyseisen asiakkaan mukanaan, onko toimistossa oikeasti enää sitä osaamista jäljellä? Täysimääräisenä? Ainakin sitä edelleen neuvotteluhuoneissa suu vaahdossa myydään.

Tuohon palatkaamme tulevissa kirjoituksissa, tämän blogin varsinainen epistola löytyy otsikosta. Nimittäin – kuinka moni tekijä, tärkein voimavara, synergiageneraattori ja homman pystyssä pitäjä oikeasti ymmärtää, että kyse on siitä mihin alun kliseet, kliseisyydestään huolimatta, viittaavat?

Ihmisistä. Ja joukkuepelistä.

Siinä on nimittäin asia, joka taitaa kirkastua vasta ajan kanssa, ainakin näin alalla, joka ruokkii itseriittoisuutta ja egotrippailua. En kiistä, ettenkö joskus muinoin olisi itsekin ainakin kokeilevia kurkistuksia tehnyt moisiin suuntiin. Mutta näillä virkavuosilla, kun edes hetkeksi pysähdyn miettimään, miten olen tähän pisteeseen, edes, päätynyt, niin vastaus on liikuttavan yksiselitteinen.

Jos jossain asiassa olen onnistunut, niin siinä, että minulla on aina ollut ympärilläni ihmisiä, jotka ovat tehneet minusta paremman. Osaavia, haastavia, kannustavia, hyviä ihmisiä. Heidän, ja vain heidän ansiostaan, olen siinä missä nyt olen.

Toivottavasti olen pystynyt jollain tavalla itse olemaan heidän luottamuksensa arvoinen. Joukkueenahan tässä on, edelleen, tarkoitus voittaa.

Mieti hetken aikaa niitä ihmisiä, joita ympärilläsi on ollut. Ja sitä, missä olisit ilman heitä. Tuntuuko yhtä kiitolliselta kuin minusta?