Halusittepa tai ette, kesälomakausi tulee taas. Maailmaa on rakennettu valmiiksi tänäkin keväänä, loppujen lopuksi ihan sillä samalla hartaudella kuin aiempinakin vuosina. Kelpaa taas elokuussa aloittaa puhtaalta pöydältä, ovathan hallituksen etätyösuosituksetkin silloin enää kaukainen muisto vain.
Koronasta puheen ollen, maailmanvalmistumismentaliteetista tinkimättä, jotain poikkeuksellista on tämän alkukesän lomatunnelmissa kuitenkin ollut havaittavissa. Ennennäkemätön kevät on nostanut, jos ei nyt vallan pintaan niin kuitenkin joidenkin mieliin ajatuksen siitä, että tässä mitään lomia kaivata. Kuukausikaupalla kun on kuunneltu perheen marmatusta aamusta iltaan, jouduttu sopeuttamaan tai sopeutumaan talouden notkahtaessa, tai ihan muuten vaan paineistuttu pitkässä ja pimeässä covid-tunnelissa, niin nyt kun vihdoin ja viimein padot alkavat aueta, lounasbuffetteja myöten, nyt myös otetaan siitä kaikki irti, vaikka sitten loman kustannuksella.
Mitä ihminen kesälomalla tekee, kun vihdoin ja viimein pystyisi työskentelemään miltei entiseen malliin?
Itselläni on, muiden mystisten riittien ohella, tapanani hankkia ennen kesälomaa uusin John Grisham. Löydän lukemiseen aivan liian vähän aikaa, joten mistään liian vaikeaselkoisesta tai pohdintaa aiheuttavasta ei pysty lähtemään liikkeelle. Ei Saramangoja tai Dostojevskeja minun laiturinnokkaani. Vaan Grisham. Selkeää kerrontaa, ihanan toistuvaa kirjasta toiseen, ja poikkeuksetta ennalta aavistettava lopputulos. Eikä niissä mitään syyllisiä etsitä, kunhan nyt mietitään muutaman sadan sivun verran, että oltiinko tässä nyt syyllisiä vai syyttömiä, vai kenties jotain siltä väliltä.
Tähän pyrin tänäänkin, vaikka ihan vielä eivät laitumet kutsu. Onpahan sitten valmiina odottamassa.
Vaan on John Grisham kirjoittanut muustakin kuin laista. Koko tuotannon kahlanneena uskallan väittää hänen jenkkifutisaiheisten teostensa (Bleachers, Playing for Pizza) yltävän hyvinkin korkealle viihdyttävyydessään. Tositarinoihin perustuva A Painted House oli itselleni liian rankka. Mitä muutakaan voi mainosmieheltä odottaa?
Yksi ehkä unohtuneimmista Grishamin teoksista, vaikka siitä on tehty ihan elokuvakin, on Skipping Christmas. Se kertoo joulua vihaavasta herrasmiehestä, joka pyrkii kaikin keinoin välttämään kyseisen juhlakauden viettämisen, jopa kiistämään sen olemassaolon – tarpeellisuudesta nyt puhumattakaan.
Ja arvaahan sen, kuinka loppupeleissä käy.
Jos ei muuta niin yrityksen ja erehdyksen kautta myös ne, jotka tänä vuonna pyrkivät unohtamaan kesän ja loman, tulevat havaitsemaan, että tiettyjä asioita tarvitaan elämän pitämiseksi edes jossain määrin raiteillaan. Se on parempi tiedostaa hyvissä ajoin, jotta asiaan ehtii valmistautumaan ja olemaan h-hetkellä valmiina. Jo ajat sitten, tehdessäni Finnmatkoille mainostekstejä, minulle opetettiin, että matkan odottaminen on ihan yhtä merkityksellinen asia kuin itse reissu. Ja parhaimmillaan yhtä elämyksellinen.
Niin ovat toki muistotkin, mutta palataan niihin vasta elokuun puolella.
Paras suhtautuminen, kokonaistilanne ja asiantuntemus huomioonottaen, on mielestäni HUSin infektioylilääkäri Asko Järvisellä. Hän kehottaa ihmisiä käyttämään kesän lomailuun ja ennen kaikkea kaikenpuoliseen akkujen lataamiseen. Nyt on jokaisen syytä painaa koronakevät ainakin hetkeksi taka-alalle, nauttia ja rentoutua. Ilman rajoituksia tai huolta huomisesta.
Niiden aika nimittäin vielä tulee. Mutta niiden aika ei ole nyt. Siksi, ja juuri siksi, nyt on elettävä kuin viimeistä kesälomapäivää.
Että jätettäisiin tämä kesä väliin? Kaikkea sitä kuulee. Ehkä sitten ensi vuonna.
Ja nyt sinne kirjakauppaan.