Tekstimies

No pain, no gain

2.11.2026

Helsingin Atleettiklubi oli rankka paikka – todennäköisesti on vieläkin, mutta omakohtaiset kokemukseni kyseisestä kuntosalista päättyivät 30 vuotta sitten, joten nykyistä tilannetta voin vain arvioida. Mutta uskon, että silloin vallalla oleva kulttuuri ei HAKissa kuole koskaan.

Atleettiklubilla oli kahdensorttisia treenaajia – voimanostajien maailmanluokan eliittiä Ano Turtiaisesta alkaen, ja sitten meitä riisitautisempia. Siinä välissä oli sitten Mattiesko Hytönen, jonka habitus edusti enemmän viimeksimainittua ryhmää, mutta uskottavuus ja respect oli lihaskimppujen tasolla. Mattiesko ei millään lailla liity tulevaan narratiiviin, mutta haluan nostaa hänet esiin, koska hän oli ryhmien välissä myös siinä mielessä, että aina noteerasi ja tervehti myös meitä. Muutenhan salilla toimittiin varsin vahvasti omissa siiloissa.

Ano ja kumppanit vetivät päivästä toiseen todellisia vihatreenejä, joissa hiki haisi ja verisuonet pullistelivat kollektiivisesti. Yhden suorittaessa ties kuinka monennetta penkkisarjaa muut huusivat ja höyrysivät ympärillä. Kestokyvyn ja tajuissaan pysymisen rajoja koeteltiin kerta toisensa jälkeen. Seinällä oli iso taulu, johon oli listattu jokaisen asiaan vakavasti suhtautuvan atleettiklubilaisen kyykky-, penkki- ja maastavetoennätykset.

Kaikki tähtäsi siihen, että nuo ennätykset paranisivat, ja usko siihen, että se tapahtuisi vain tuskaa tuottamalla, oli piinkova. Mestariksi ei lössöttelemällä pääse, se ajatusmalli oli kaikessa tekemisessä läsnä. Toiset sitä noudattivat ja etenivät maailmanluokan estradeille, toiset tyytyivät vähempään ja päätyivät… no, esimerkiksi viestintäalalle.

Koska olen sekä urheilun että myös työnteon saralla vähän turhankin paljon pysytellyt mukavuusvyöhykkeelläni – enkä nyt varsinaisesti lukeudu hevimetallin suurkuluttajiinkaan – sana ”tuska” on ollut tekemisissäni varsin vähän esillä. Viime viikolla, Tampereella järjestetyssä Hallituspaikka 2026 -tapahtumassa se nousi kuitenkin esiin, tuoden mukanaan myös nostalgisia tunnelmia Atleettiklubilta.

Tämä tapahtui Juho Lipsasen esityksessä, jossa hän kertoi hallituksen tärkeimmän tehtävän olevan ”rakentavan tuskan tuottaminen”.

Sinälläänhän ajatuksessa siitä, että hallituksen on voitava aidosti haastaa liiketoiminnan lainalaisuuksia ja yrityksen toimivaa johtoa, ei ole mitään uutta. Kukaan ei hyödy siitä, että hallitus toimii vain kumileimasimena tai muuten tyytyy hymistelemään kokousten esityslistat läpi juuri sellaisina kuin ne on laadittu. Käytäntö kuljettaa kuitenkin juuri tähän suuntaan valitettavan usein – aito vuoropuhelu, ja sen myötä vuorovaikutus, jää puuttumaan ja asiat taputellaan valmiiksi niin, että vaihtoehtoja ei välttämättä edes pohdita.

Syitä on tietysti monia, kuten myös syyllisiä. Kaiken takana on kuitenkin se ilmapiiri ja toiminnan kulttuuri, joka hallitukseen on rakennettu. Onhan omistajienkin etu siinä, että hallitus tuottaa johdolle aitoa lisäarvoa ja arvonnousun työkaluja.

Juuri siksi tuo Lipsasen määritelmä hallituksen tärkeimmästä tehtävästä on paitsi tyhjentävä, myös semanttisesti suorastaan ihana. Rakentava tuska on jotain maagista. Vaikka se sattuu, sitä oppii jollain mystisellä tavalla odottamaan innolla. Kun lopputulos motivoi riittävästi, rankastakin matkasta oppii nauttimaan.

Koska loppujen lopuksi jokainen tietää, että vain tuskan avulla voidaan kerta toisensa jälkeen yltää parempiin tuloksiin.

Siinä, missä atleettiklubilaiset karjuivat, raivosivat ja vähän läpsivätkin toisiaan, aidosti omistajatahtoa toteuttava ja lisäarvoa tuottava hallitus tuo uusia näkökulmia, täsmällistä substanssiosaamista, hyviksi havaittuja käytäntöjä ja kirkkaita visioita. Niiden avulla toimiva johto voi testata omia ajatuksiaan paremman tilannekuvan valossa ja kipeästi tarvitsemaansa tukea päätöksentekoon.

Näin rakennetaan pitkän aikavälin kehityskaarta ja luodaan puitteita yhä paremmalle tuloskunnolle. Se tekee välillä kipeää, mutta kivun kanssa pystyy elämään, kunhan sisäistää sen, että ilman sitä eivät asiat mene eteenpäin.

Kyykkyennätyksiä voi lähteä yrittämään luottavaisemmin mielin, kun muutama asiansa osaava lihaskimppu on sopivalla tavalla motivoimassa. Puhumattakaan siitä, että he varmistavat suoritusta vierellä, jos nyt homma ei jostain syytä sattuisikaan tällä kertaa onnistumaan.

 

Blogiarkistoon

Etusivulle