Tekstimies

Mitä jos muuttaisimme asenteita?

 

12.10.2026

Tämän syksyn kaksi kuumaa sisäpoliittista perunaa ovat olleet työntekijöiden pakottaminen työpaikalle tekemään töitä ja paineet nostaa eläkeikä 70 vuoteen. Näiden uudistusten myötä työnteon tuottavuus paranisi roimasti. Siitä puolestaan syntyisi kerrannaisvaikutus, joka nostaisi kansantaloutemme hurjimmissa visioissa sellaiseen nousukiitoon, että sillä kuitattaisiin sekä velkaantumisaste että sote-uudistus.

Kumpikin suunnitelma on synnyttänyt vastustusta, jonka mittasuhteita iltapäivälehtien lööpit kuvaavat kesähelteiden tyyliin lamaannuttaviksi, pöyristyttäviksi ja kaiken kaikkiaan niin käsittämättömiksi, ettei sellaisia uskoisi kohtaavansa kuin korkeintaan sarjakuvissa.

Olin viime perjantaina tilaisuudessa, jossa Ulkopoliittisen instituutin johtaja Hiski Haukkala lausui viisaasti, että suomalaiset ovat hyviä keksimään ongelmia – myös silloin, kun tarvittaisiin ratkaisuja. Hiskin esitys käsitteli geopoliittista tilannetta ja sen kehitystä, mutta aivan sama luonteenpiirre on havaittavissa oikeastaan kaikkialla.

Pakottaminen toimistolle ei edistä asioita sen enempää kuin väkisin töissä pitäminen, mutta se, mikä tekee tilanteesta surullisen, on lähestymiskulma. Ihmiset ”joutuvat” palaamaan toimistolle ja he ”joutuvat” tekemään töitä muutaman kuukauden kauemmin kuin mitä he tätä aiemmin uskoivat. Koko työelämä on välttämätön paha, josta pitäisi nyt vaan päästä eroon niin nopeasti ja kivuttomasti kuin mahdollista.

Olen jo kauan ennen etätöitä ja eläkepommia ihmetellyt, miksi työntekoon suhtaudutaan Suomessa kuin vankilatuomioon. Sain siihen lisensiaattitason tuntumaa kasvettuani 1970-luvulla paperiteollisuuskaupungissa. Vastakkainasettelu oli kuumimmillaan, ja ”työnantaja” kirosana, joka sanottiin sylki suusta lentäen.

Töihin mennään, jotta sieltä joskus päästäisiin pois. Etätyöt lievittäisivät tuskaa, ja nyt niitä karsitaan kovalla kädellä. Ja eläkeuudistus tuo kakkua koko ajan lisää niin, että tuomio taitaa sittenkin olla elinkautinen.

Myönnän olevani idealisti, mutta ihan oikeasti, mikä v**un suhtautuminen työntekoon tuollainen on?

Miksi ihmiset eivät halua tehdä töitä niin kuin olisi työnantajan menestyksen kannalta järkevintä? Miksi heidän ainoa tavoitteensa on eläkkeelle pääsy?

Kuten aina, syitä on tässäkin tietysti sekä susissa että sepissä. Ongelma ei kuitenkaan ratkea sen enempää pakottamalla ketään mihinkään kuin valittamalla siitä, että joutuu tekemään työasioita työnantajan osoittamalla tavalla. Tämän sijaan pitäisi keskittyä yrityskulttuurin rakentamiseen sellaiseksi, että jokainen aidosti haluaisi tehdä töitä yhteisen menestyksen eteen, niin kauan kuin vain rahkeet siihen riittävät. Yhteinen sävel siihen, mitä tehdään ja missä, syntyisi luontevasti käsillä olevien työtehtävien perusteella, ilman naputuksia ja mökötyksiä. Eläkeikä voisi olla joustava käsitys, kun kaikki olisivat töissä juuri niin pitkään kuin itse näkisivät mielekkäänä.

Idealistista kieltämättä, mutta maailmaa muuttavat asiat syntyvät lähtökohtaisesti siitä, että uskalletaan unelmoida riittävän isosti.

Kunhan päätös uskalletaan tehdä, tällaisen kulttuurin rakentamiseen löytyy tavat ja toimintamallit. Niiden avulla pystytään poistamaan juuri niitä esteitä, joiden olemassaolo synnyttää edellä kuvatun kiukuttelun ilmapiirin. Yllättävän usein kyse on asenteista, ja siitä, että asioista ei osata yrityksen sisällä kertoa oikealla tavalla. Epäselvyys ja epävarmuus johtaa omien johtopäätösten tekemiseen, ja kun mennään puutteellisen tiedon varassa, nuo johtopäätökset osuvat harvoin oikeaan.

Ja ihan oikeasti – yritetään nähdä työpaikka etuoikeutena, jonka eteen on syytä tehdä juuri se, mitä kuuluu. Tästä aiheesta kannattaa tutustua Jari Sarasvuon LinkedInissä julkaisemiin videoihin. Niissä on karua, mutta ah niin osuvaa viisautta siitä, mitä työnteon pitäisi itse kullekin merkitä.

Sitten eikun menoksi. Kulttuurin rakentaminen on pitkä ja useimmiten kivinen tie, mutta ei siinäkään pääse maaliin, jos ei lähde liikkeelle.

 

Blogiarkistoon

Etusivulle